20# It is the difficult horses that have the most to give you

En malttanut odottaa kyselyn päättymiseen, vaan kirjoitan jo nyt huikean suosion saaneen ''kamalat alkuaikamme'' toivepostauksen.

Meidän ensimmäiset puolitoista vuotta oli kamalaa aikaa. Suoraan sanottuna inhosin koko hevosta sydämeni pohjasta ja mielessäni kävi Justiinan myynti noin 10 kertaa päivässä. Kuitenkin kaiken inhon keskellä oli jokin pieni rakkauden tunne ja sen voimalla Justiina minulla vieläkin on.

Ensimmäinen ''voi vi**u''- tunne Justiinan kanssa tuli jo 17.5.2009. Tämä oli päivä, jolloin haimme Justiinan kotiin. Emme olleet edes omistajanvaihdosta kirjoittaneet, kun jo kaduin ostosta. Justiina oli saanut ensimmäisen kuljetuksen kunniaksi rauhottavat naamaan ja sisko ja hänen silloinen miehensä lähtivät sisälle kirjoittamaan juurikin näitä omistajanvaihdoksia. Jäin Justiinan kanssa ulos odottelemaan lastausta, annoin sen syödä vihreää, seisoin vierellä ja olin maailman iloisin ensimmäisen oman hevoseni johdosta. Kuin tyhjästä neiti sai jostain slaagin ja jolkotteli ympäri pihaa minä perässä, enkä voinut tälle jääräpäälle mitään, minun oli annettava sen mennä minne sattuu. Ja Justiinahan oli rauhoitettu! Kun porukka palasi pihalle, seisottiin Justiinan kanssa taas samassa paikassa ja kumpikin esitti ettei mitään ollutkaan tapahtunut! Ja tästä päivästä vielä sen verran, oltiin saatu Justiina onnistuneesti koppiin, ajettiin 50 metriä ja kun avattiin koppikamera, neiti oli jo puoliksi etupuomin toisella puolella ;)
 

hevosenomistaja!

Juippi täytti kaksi vuotta virallisesti kahden päivän päästä meille tulosta! Justiinalla oli ohjasajettu paljonkin edellisessä paikassa ja annettiin sen viettää kesä laitumella. Talutimme hevosia joka päivä hiekkatarhan ja laitumen väliä. Justiina oli saanut päähänsä tämän mukavan tavan raahata ihmisiä ympäri pihaa. Erään kerran Justiina päätti testata 80 kiloista miestä, ja onnistui. Mies jäi kakkoseksi. Loppukesä talutettiin ketju turvan yli kertoen kuka tässä paikassa määrää.

pentu kauhean ravin kera!

samaa Justiinan jyräämistä talvella!

Kesällä ilmeni myös todella paljon tätä kunnioittmisen puutetta. Ihmistä ei väistetty, peruuttaa ei suostuttu, jalkoihin ei saanut koskea eikä niitä nostella. Harjoiteltiin laitumella paljon peruuttamista, melko huonoin tuloksin, jos edes hevonen saatiin kiinni. Joka ilta ennen hiekkatarhaan siirtoa Juippi otettiin karsinaan, nostettiin kaviot ja väistettiin puolelta toiselle. Jalkoja harjattiin ja pihassa peruuteltiin pitkiäkin matkoja. Pikkuhiljaa alkoi kunnioittamisen taidot sujua, mutta minua neiti testasi aina. Jos olin yksin, se ei väistänyt, ei peruuttanut, ei nostanut kavioita. Välillä tuskailin montakin tuntia näiden asioiden kanssa!

tehokasta?

Syksyllä kun alkoi kärryihin opetus. Ensimmäisen ohjasajolenkin jälkeen tajuttiin, ettei tämä ole todellakaan vielä valmis kärryihin. Juippi oli unohtanut kaiken oppimansa! Ei ymmärtänyt kääntymisiä, ei pysähtymisiä, kaikki oli pelkkää pystyynhyppimistä! Joka toinen päivä otettiin neiti harjoitukseen ja pikkuhiljaa oppi tuli päähän. Vasta vuodenvaihteessa, Justiinan käännyttyä kolmivuotiaaksi, kärryt saatiin perään. Erittäin myöhäistä sorttia kehityksen kannalta tämä yksilö...

 

ja näin..

ja pieni vinousongelma..

Samoihin aikoihin opeteltiin ratsastuksen saloja. Yllättäen Justiina toimi ensimmäisellä ratsastuskerralla kuin aikuinen hevonen. Ei, ei ratsastus sujunutkaan enää kuukauden päästä. Ilmeni ongelmia selkään nousussa. Kukaan ei saanut pideltyä Justiinaa paikallaan, ei edes isäni! Kerran olin juuri pääsemässä selkään kun Justiina jyräsi isäni yli, hyppäsi lumipenkkaan, hyppäsi pois sieltä, tulin selälteni alas maahan, jäin jalustimesta kiinni, roikuin muutaman minuutin perässä Justiinan juosten ympäri pihaa, jalka lähti irti jalustimesta, roikuin ohjissa perässä kunnes tajusin päästää irti. Ja kun idiootti olen, yritettiin vielä uudestaan selkään, no ei päästänyt. Hevonen karsinan nurkkaan ja sieltä pääsin selkään! Selkä oli niin kipeä muutaman viikon, että olin pelistä pois.

Justiina totutetiin selkään kiipeämiseen siten, että se oli kahden puolen kiinni. Muutaman kerran se sai vetopaniikit repien riimun rikki, mutta nykyisin päästää ihan hyvin selkään vaikka ei olisikaan kiinni!

Ainiin, ja juoksutus! Ja ainiin, sen takia alettiin juoksuttaa kun Justiina karkasi tarhasta 10 kertaa päivässä ja joutui sisähevoseksi kokopäiväisesti. Siskoni ex-mies otti sen valmennuksen harteilleen. Minun tehtäväkseni jäi sen juoksutus ympyrällä kerran-kaksi viikkoon. Virheellisesti juoksutin sitä päitsillä ja neiti päätti käyttää voimaansa, veti minua lumihangessa perässään niin kauan, että liinan lukko antoi periksi. Tätä tapahtui muutaman kerran, kunnes aloin käyttää sillä suitsiä juoksuttaessa!

Keväällä kaverini Milja halusi kokeilla Justiinalla ilman satulaa ratsastusta. No, ei mennyt suunnitelmien mukaan. Vaikka ketju oli turvan yli taluttaessani Miljaa, Justiina pääsi jotenkin jyräämään päälle, kaaduin Justiinan jalkoihin ja hinauduin perässä kunnes Milja tippui alas ja Justiina juoksi taas pihassa vapaana. Siitä muistona on nyrkin kokoinen arpi kyljessä. Se muuten oli kipeä, housuja ei voinut käyttää kunnolla kuukauteen! Miljalle ei käynyt kuinkaan, mitä nyt vähän selkä tärähti ja lääkärissä piti käydä näyttämässä...

Ja näitä riittää! Nyt voitte ymmärtää, miten esimerkiksi lauantain lumihankiratsastus ilman satulaa pelkällä riimulla on jo minulle iso juttu! Onneksi Justiina toimii tällä hetkellä suht hyvin ja olen onnellinen sen kanssa joka hetkestä kun se on kiva ♥!

♥